Itselleni otsikko on sekin hyvin tärkeä. Vaikka kerronkin olevani ortodoksi niin se on kipuilevaa kristillisyyttä, hämillään olevaa sellaista maailman tapahtumisen edessä. En pysty menemään mihinkään uskonnolliseen kuplaan tuosta vain.

 

On totta, että aikamme on niin sanotusti maallistunut mutta ei maallistumisen takana välttämättä ole kevytmielisyys.

 

Ihmiset pohtivat asioita syvällisesti ja sitten vain käy niin ettei oikein mikään uskonto kolahda. Saattaa tulla tunne rihkamaisuudesta eikä tätä tunnetta tai tietokokemusta tulisi vähätellä.

 

Ihmiset etsivät eivätkä löydä.

 

Vaikuttaa olevan jonkinlainen uskonnollinen persoonallisuustyyppi, jolle uskonnollisuus on heti luonteva asia ilman kysymysmerkkejä. Ehkä sellaiset ovat esimerkiksi katujen julistajia, joita näen videoissa.

 

Mielestäni uskonnollisten ihmisten ei pitäisi sortua ylimielisyyteen suhteessa uskonnottomiin.

 

Uskonnottomuuden takana saattaa oli valtavia vääryyden ja kärsimyksen kokemuksia. On kokemus siitä, ettei ollutkaan suojelusenkeliä paikalla silloin kun olisi täytynyt.

 

Ajattelen, että jokaisella ihmisellä on jokin ajattelutapa, syvällinen näkemys elämästä. Se lopulta voittaa ahminnan ja aistitarrautumisen maailmaan ja olevaiseen.

 

Ihmiset osaavat tehdä miksi ja mitä tämä oikein on -kysymyksiä.