Kuten blogin nimessä on niin käytän elämästäni nimitystä kilvoittelu ja oikeastaan yritän välttää onnen käsitteen pyörittelyä.

 

Kilvoittelua on sekin, että joutuu ajoittain kovastikin kysymään kristinuskon mielekkyyttä ja selitysvoimaa elämässä.

 

En kehota ketään avaamaan muille kilvoittelunsa aspekteja. No, ehkä sen voi salaisesti tehdä papille.

 

Kaikkia asioita ei kannata kuulutella muille. Senkin olen matkallani oppinut.

 

Ihmiset tavoittelevat onnea, omaa onnellisuuskuplaa.

 

Joulun mainosrymistely on käynnissä eikä siinä muistuteta joulupaastosta.

 

Joulunajan tietenkin toivotaan täyttyvän onnesta.

 

Vaikka monet ovat ahmineet täyttä päätä ennen joulua niin jouluna ahmitaan enemmän.

 

*

 

Pandemian aikana yksinäisyydestä on puhuttu pelon sanoin. Yksinäisyys on nähty säikäyttävänä ja ahdistavana ja ymmärrän myös tätä.

 

Mutta yksinäisyydessä ihmisen on mahdollista syventää ajatteluaan. Hiljentyä itseensä.

 

Niin, kokea onnenkin hetkiä vaikka jonkun taide-elämyksen takia.

 

*

 

Väkisin onnen etsintä lisää mielestäni epätoivoa, katkeruutta, ahdistusta, masennusta.

 

*

 

Kun olen ortodoksikristitty niin on selvää, että kilvoittelun ilmiö tulee sieltä. Jotkut kilvoittelevat luostarissa, jotkut luostarin ulkopuolella.

 

*

 

Joskus sokaistun onnellisuuden tarpeesta ja lopulta olen täysin eksyksissä sen vuoksi.

 

Sitten muistuu kilvoittelu mieleen ja alan rauhoittua, tyyntyä, hyväksyä osani.

 

Vaikka teen jatkuvasti virheitä millä lietson onnellisuuden tarvetta, kaipauksiani.

 

*

 

Tällä kirjoituksellani en tarkoita, etteikö kärsimystä aiheuttavia juttuja tulisi hoitaa pois kaikella asiallisuudella, jos siihen on mahdollisuuksia.