Pari viime viikkoa ovat olleet monimuotoisten kipujen takia helvetillisen vaikeita. Kaupassa olen käynyt irvistellen joko kävelykepin tai kyynärsauvojen kanssa.

 

Luultavasti en olisi kestänyt ellen olisi aikanaan saanut Pohjan Prikaatissa rajua taistelijan koulutusta ja ellen olisi aikanaan juossut niinkin paljon, että siihen huipennuksena mahtui kaksi maratonia.

 

Yksin elämisessä on paljon hyviä puolia. Voit herkutella kaikella musiikilla ja erilaisilla kuvastoilla halusi mukaan oli yö tai päivä. Luet yön hiljaisuudessa, lukulamppusi palaa eikä sitä kukaan sammuta.

 

Mutta kun toimintakyky alkaa oleellisesti heikentyä niin silloin nousee kamahdus.

 

Juuri nyt ajattelen, että oireilen pois mennyttä valtavaa stressiä mikä liittyi työvuosiini ja niiden aikana näkyviin tulleisiin kriiseihini.

 

Oireilen matkaa uudelle tasolle. Kenpä tietää, toivottavasti niin on.

 

Olen elämässäni ollut tilanteissa, joissa minun on pitänyt osoittaa myötätuntoa ei suinkaan niin että saisin myötätuntoa.

 

Tavallaan olen aina hävennyt sitä, että minäkin tarvitsisin myötätuntoa.

 

No niin, tänään tulin kaupasta erittäin lyhyttä askelta kävelykeppini kanssa. Olin kompuroida liukuportaissa parkkihalliin mennessäni.

 

Ja juuri siinä heti liukuportaiden päässä kun ne onnellisesti selvitin minut ohitti pikkutyttö, joka nosti kättä. Mitä se tarkoitti? - Se oli sitä itseään! Myötätuntoa.

 

Tuossa pikkutytössä oli itsenäinen arvostelukyky, myötätunto. Halu osoittaa se ohikiitävässä hetkessä jotenkin. - Hänestä tulee jotain ellei maailma petä häntä ja irvokkuudessaan kylmetä. Mutta en usko maailman kykenevän siihen.