Nyt en tarkoita sellaista rohkeutta, että kristityt säntäilevät omille ulkomaanmatkoilleen joistakin vaikkapa uskonnollisista motiiveista ja sitten mahdollisesti tuovat tappavina tuliaisina virusmuunnoksia palatessaan.

 

Kristityillä on omanlaisiaan onnellisuuskuplia, viihtymöitä.

 

Rohkeudella en tässä tarkoita myöskään esimerkiksi katusaarnaamista, joka on aika yksipuolista julistamista ja oikeassaolemista. Tällaisia videoita silloin tällöin katson.

 

Tarkoitan sitä, että näinä aikoina jokaisessa kristityssä voisi ilmetä jollain tavoin sielunhoitaja. Ihminen, joka saa lujuutta uskostaan ja on lujuuden roolimalli silloin kun onnellisuuskuplat pandemian paineessa särkyvät.

 

Kuten alta aikaisemmin ilmenee niin arvioin pandemiaa huomioiden liikkuvuuden ja ihmispopulaation määrällisen kehityksen.

 

Ei ole satuilua kun mielen täyttää ajatus, että elonkehä suhtautuu ihmiseen eläimenä, jonka populaatio on aivan liian lyhyessä ajassa kasvanut niin… aivan liikaa.

 

Jokaisen on mahdollista lukea Darwinin Lajien syntyä enkä kuulu kristittyihin, jotka pelleyttävät ja irvailevat sen mitä D. kertoo.

 

Jättipopulaatio saattaa tulla alas jyrkästi.

 

Ja vaikka ei tulisikaan niin on psykoottista ajatella, että populaation kasvusta ja vain kasvusta seuraa ainoastaan hyvää tai että huonoja vaikutuksia ei missään tapauksessa ole.

 

Media ei kehystä pandemiaa elonkehällisiin pohdintoihin vaan antaa ainoastaan päiväkohtaisia tilannekatsauksia. Nyt tietenkin on niin, että ahmintakulttuurin onnellisuuskuplat ovat paniikkiherkkiä.

 

Ja juuri tässä paniikkiherkkyydessä täytyisi olla kristillistä vastuuta, lähelläoloa.

 

On mielenkiintoista seurata miten kirkkojen johdot alkavat toimia.