Kuten sanottu olen saanut elämääni käsitteen havahtuminen Anthony de Mellon samannimisestä kirjasta Havahtuminen. de Mello sai kuuluisuutta, koska hän näkee havahtumisen vapautumisena sidoksista. Tämä puoli havahtumisessa kiistämättä on.

 

Minä olen havahtumisen epäsuosittu aspekti. Havahtuminen on nimenomaan havahtumista sidoksiin, havahtuminen on silloin taakka. Ei vapautumista.

 

Havahtuminen on jollain tavoin aina yksilöllistävä ja yksinäistävä prosessi. Se läpäisee ne vuorovaikutuskuplat missä ihminen on.

 

Ihminen on omillaan vereslihaisesti - hän on havahtunut.

 

Ihminen on havahtunut, voimaton, kyvytön. Hän tajuaa minkä edessä hän on voimaton ja kyvytön.

 

En hirveästi tee havaintoja havahtuneista nuorista, kaipaan näitä havaintoja, vaikka ne tietenkin ovat havaintoja kärsivästä ihmisestä.

 

Havahtunut nuori kykenee summaamaan prosesseja, tapahtumien kulkuja. Hän ei jää makustelemaan puoliväliin. Hän katsoo perille. Sitä on havahtuminen.

 

Minulle havahtuminen ei ole perimmäisesti vapautumista vaan se on yhtä kuin itsessään kärsimistä.

 

Somen suulaimmat nuoret eivät kärsi. Heissä ei ole havahtumisen kärsimystä.

 

Suulaimmat nuoret keskustelevat ensin keskusteluja ja sen jälkeen he keskustelevat keskusteluja.