Vaikenemisen teema on yhtäältä erittäin ortodoksikristillinen. Ihmisellä olisi paljon sanottavaa mutta hän ei sano, koska hän on valinnut vaikenemisen. Joku kirjoittaa 50 romaania, joku vaikenee samalla mitalla.

 

Kärsimyksen ja vaikenemisen asia on vaikea. Kärsimys on saanut minut huudahtelemaan blogissani eri tavoin. Sitä olen usein hävennyt. Herännyt raakaan häpeän tuskaan ja pompannut sängystä tekemään deletointeja.

 

Vaikenemiseen liittyy huimaa arvokkuutta, suurta moraalia.

 

Vaikenija ei sano maailmalle mitään. Hän ei työnny maailman kohinaan.

 

Ihminen saattaa vaieta ilman kärsimystä. Hänen suutaan ei tuki kärsimys.

 

Ihminen ei vain tahdo takertua sanomiseen ja vastasanomiseen.

 

Vaikenijaa somepöyristely ja sanakuola hirvittää.

 

Mutta vaikenemisessa saattaa olla mukana kärsimys. Ihminen kärsii siten, että sanominen tulee turhaksi.

 

Kamppailen vaikenemisen kysymyksen kanssa kovin, koska luonteeltani olen puheeksi ottaja ja olen tehnyt sitä läpi vuosikymmenten sanomalehtien palstoilla, nykyään aika vähän.

 

Joillekin se että vaietaan edistää heidän konnantöitään. Ja parasta ennaltaehkäisyä on puheeksi ottaminen, asioiden sanoittaminen niin uuvuttavaa kuin se voikin olla.

 

Aina ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.