Noin vuonna 1990 ryhdyttiin puhumaan aika suuresti sellaisesta asiasta kuin paniikkihäiriö. Se tuli otsikkoihin. Olin asialle herkistynyt, joten muistan tämän. Yli 30 vuotta sitten siis.

 

Jotkut saivat paniikkikohtauksia. Mitä ihmettä?

 

Vaikka olot olivat ympärillä selkeästi turvatut niin tämä salaperäinen paniikkikohtaus sietämättömänä tapahtumana alkoi.

 

Juuri se, että ympärillä ei ollut selkeää uhkaa lisäsi paniikkikohtauksen vaikuttavaa tehoa kohtauksen saajan mielessä.

 

Ajateltiin ehkä ja ehkä yhä ajatellaan, että joillakin ihmisillä on ikään kuin sisäinen paniikkeja laukova koneisto. Elimistöllinen paniikkiolemus. Syntymässä saatu, syntymäinen kohtalo. Paniikkikeho.

 

Tähän maallikkona olen jo vuosia sitten tuonut vahvan vastaväitteen.

 

Se liittyy amnesiaan. Siis traumaattiseen amnesiaan, traumaattiseen unohduksen sulkuun.

 

Vaikka ympäristössä ei ole näkyvää selkeää syytä niin siellä ilmenee jokin muistuttaja eli triggeri, joka käynnistää paniikkikohtauksen.

 

Mikäli amnesia purkautuu - ja se voi joskus purkautua pommimaisesti - niin päästään syyn realismiin.

 

Tämä syy on realistinen ja selkeä… ja valitettavasti se on ihmiskasvoinen.