Blogissani askeesi tarkoittaa toki myös luostarikilvoittelua, munkkien ja nunnien kilvoittelevaa elämäntapaa.

 

Mutta tarkastelen asiaa yleisesti tyyntymisen ja tyytymisen kannalta mikä ei suinkaan merkitse lamautumista ja jähmettymistä.

 

Meidän aikamme mahdollistaa ainutlaatuisen ja enenevän kuolemanpelon pakenemisen. Onnellisuuskupliin ja mukavuusalueille kuolema ei sovi. Sitä häädetään etäämmäksi.

 

Pandemia ilman muuta on kutsumaton tunkeutuja. Se käynnistää kuolemanpelon maiseman yli yhteiskuntien. Kuolemanpelossa ihminen tekee niitä liikkeitä ja ratkaisuja mitkä vähentäisivät sitä.

 

Olisi kai mukavaa, jos taivas olisi jo maan päällä. Saisi ahmia ja namutella jo nyt ikuisesti.

 

Meidän täytyisi kohdata kuolemanpelko minkä kuoleman totuus aiheuttaa. Oma kuolevaisuus.

 

Meissä tärisee kuoleman ilmiö kaiken aikaa ja se olisi pakko hyväksyä.

 

Kuolemanpelon käsittelystä voisi seurata askeesi tarkoittamallani tavalla. Yhtäkkiä ahminta vaikuttaisi jotenkin kummalliselta. Elämän väärinkäsitykseltä. Irvokkuudelta ei arvokkuudelta.