Jos romaanissa joku hahmo käyttäytyy epähienotunteisuudella niin mitäpä muuta kirjailijaparka voi tehdä kuin kertoa sen totuudenmukaisesti. Hahmot ovat hahmoja.

 

Mutta loppuun saakka tässä elämässä kömmähdysten kautta olisi opiskeltava hienotunteisuuden käsittämistä.

 

Olisiko se mahdollista ottaa huomioon kun jotain sanoo tai kirjoittaa?

 

Kristityn ainakin täytyisi tajuta, että ihminen on enemmän kuin ominaisuuksiensa summa.

 

Hän on sielu, hän on henki. Hän on jotain sellaista mihin Jumala kohdistaa armonsa, jos on kohdistaaksen eikä meillä ole tietoa miten armo toimii. Olemme luotuja, Jumala on luoja. Kristinusko on Jumalakeskeistä.

 

Emme ikinä pääse Jumalan paikalle. Kaikkien pitäisi elää katumus sisimmässään. Teemme virheitä. Jokainen. On suuri virhe elää katumattomana.

 

Jos joku tekee rikoksen niin siitä tietäjän tehtävä on rikosilmoituksen suunnassa.

 

Me saamme osoittaa hienotunteisuutta myös rikoksentekijälle mikä ei tarkoita edellytysten luomista uusintarikollisuudelle.

 

Pitkälle on päässyt se, joka osoittaa hienotunteisuutta silloinkin kun on epähienotunteisuuden kohteena.

 

Eräs hienotunteisuuden muoto on vaikeneminen. Se ei ole pakkovaikenemista vaan vaikenemista minkä perustelu löytyy hienotunteisuudesta.

 

*

 

Itsesensuuri on eri asia kuin vaikeneminen. Meidän pitäisi luoda turvallisuuskulttuuria missä vallitsisi hienotunteisuus arvona muttei kuitenkaan pelokas itsesensuuri.

Aikamme on kiihkeää ja koohottavaa.

 

Jos pysähtyisi hetkeksi miettimään niin ehkä löytyisi hienotunteinen tapa puhua asioista ilman itsesensuuria.

 

On tilanteita missä hienotunteisuuden merkitys erityisesti korostuu.

 

Ei kai ole muuta tehtävissä kuin jälleen huokaillen tuijottaa omaa naamaansa peilissä.