Sain nyt tällä erää vain oikeastaan otsikon aikaiseksi ja palaan aiheeseen.

 

Olen aikaisemmin määritellyt, että havahtuminen on aisti. Siis oma aistinsa, jota kaikilla ei ole eikä sitä ole enemmistöllä.

 

Käsitteen havahtuminen löysin aikanaan Anthony de Mellon kirjasta Havahtuminen.

 

Käsittelen asiaa hieman toisin kuin de Mello. Evolutiivisesti ja biologisesti.

 

On olemassa synnynnäinen ero mitä omassa pohdiskelussani nimitän havahtumiseksi.

 

Jotkut lapset siten syntyvät havahtumisen aistin kanssa ja heistä tulee havahtuneita nuoria.

 

Mielestäni havahtuneet nuoret on oivallettava oikein.

 

Väitän, että osa havahtuneista nuorista tulee diagnosoiduksi esimerkiksi ahdistus- tai masennuspotilaiksi vain sen vuoksi, että he ovat erityisnuoria havahtumisen suuntaan.

 

Kun joitakin vuosia sitten oli suosittua puhua erityisherkkyydestä (enkä kiistä sen olemassaoloa) niin olisi puhuttava myös havahtumisesta mikä on omaa erityisyyttään.

 

Havahtuminen on kokonaisuuden äkillistä tajuamista. Se on yli tilanteen näkemistä. Se on eräällä tavalla seinien läpi näkemistä.

 

Havahtuminen on taakoittavaa enemmän kuin vapautumista kuten taas havahtumista käsittelee de Mello ja juuri siksi hän olikin suosittu.

 

Palaan aiheeseen.