On selvää, että kirjoittaminen on kantanut näihin hetkiin. Vuosikymmenestä toiseen. Ja joka hetki tapahtuu vanhenemista. Täytyisi miettiä mitä olisi arvokas vanheneminen sanomisen suhteen. Olemisen suhteen.

 

Kun ajattelen hiljaisuutta niin siihen toki kuuluu pettymistä. Varoituksen sanani eivät ole kantaneet. Todennäköisin vaihtoehto on se, että koronarokotuksista kimpoaa planetaarinen kulutuksen pärske ja siihen taas elonkehä reagoi uudella viruksella. On siten käynnistymässä pandemia-aikakausi.

 

Yrittäen ajatella luonnontieteellisesti niin ihminen ei ole elonkehän ymmärtäväinen puutarhuri vaan kulutusta jauhava ongelma, jonka elonkehän täytyy ratkaista. Nyt ihminen lyö päätään seinään ja mäntyyn eikä todellisuudessa ole aukkoa.

 

Miksi pitäisi kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja ihmistsunamista, koska ne liittyvät monen mielestä niin valtavaan pyörteeseen kuin kuudes sukupuutto.

 

Voisi olla vain hiljaa kun sana ei mene perille. Ei ole kaunista itseään rajoittavaa ihmistä vaan syömäri, joka tahtoo päästä eroon viruskahleistaan mutta ei pääse.

 

Itselleni hiljaisuus on sisältöä. Rukoussisältöä. Hengellisen kirjallisuuden opetuksiin tapahtuvaa tutustumista kaikessa hiljaisuudessa.