Tätäkin olen painokkaasti miettinyt.

 

Sodassa surmataan ihminen. Sotamies tietää kohtalonsa. Jos hän on etulinjan taistelija niin hänen täytyy tappaa vihollinen tai vihollisia. Ehkä hyvinkin lähietäisyydeltä.

 

Olen ymmärtänyt, että kun tosi paikka tulee niin toisen ihmisen tappaminen on erittäin vastenmielinen tapahtuma. Muistelen Linnan kuvanneen Tuntemattomassa sotilaan, joka ampuu ilmaan. Siinä on ymmärrettävyytensä, jos ajatellaan, että ihminen, sotamies, tahtoo välttää tiedon, että on surmannut toisen elävän olennon.

 

Olen sotilaskoulutukseltani jääkäri, kivääri- ja konekiväärimies, eikä ollenkaan tarvitse miettiä mikä olisi ollut tehtäväni toisessa aikakaudessa. Olen saanut etulinjan taistelijan koulutuksen (8 kk). Tehtäväni olisi ollut tappaminen.

 

Olisin ollut kenraalien tappokone. Arvostan tietenkin korkealle kenraalien työskentelyn varsinkin silloin kun tavoitteena on niin vähäinen miehistökulutus kuin mahdollista. Aina voisi kirjoittaa romaanin yrityksenä käsitellä korkeimman sodanjohdon vastuita ja taakkoja.

 

Kenraalin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse koskaan itse tappaa toista ihmistä.

 

Mannerheim on arvostamani ylipäällikkö mutta kantoiko hän sisimmässään taakkaa siitä, että on itse tappanut viholliseksi määritellyn ihmisolennon, joka sotilaspuvusta riisuttuna ilmoittaa itsessään ihmisyyden merkit.

 

Sotiemme jälkeen ja tietysti niiden aikana monet kantoivat tappamisen taakkaa. Joskus taakat olivat liian suuria. Niiden painon alla murruttiin. Juuri rauha jollain tavoin suorastaan provosoi murtumista. Mieli ei pystynyt käsittelemään tappamista vaikka valtio sen oikeutti ja ehkä palkitsi kunniamerkillä.

 

Rauhan aikana on toimittava varoittajana ja tehtävä työtä sen eteen ettei kukaan joutuisi tappamaan ketään.