Otsikossa on Harald Schjelderupin kirjan nimi, joka julkaistiin suomeksi vuonna 1967 Annika ja Martti Takalan kääntämänä. Löysin sen sattumoisin kirparilta parin euron hinnalla enkä pystynyt hellittämään otettani kun kirja oli näpeissä. Pieni kirja joka summaa kokemuksiani viimeisen 15 vuoden aikana.

 

Meillä on psykoanalyysistä kai edelleen sellainen kuva, että potilas makaa sohvalla ja vapaasti assosioi ja psykiatri kuuntelee.

 

HS:n kirjassa hyvin selvästi tuodaan esiin kolmikanta. - Kyllä niin, että potilas lähestyy torjuttuja kokemuksiaan sanallisesti. Se edellyttää tietysti suurta luottamusta terapeuttiin. Luottamuksen kasvua.

 

Asiat eivät jää tähän eikä pidäkään. On huomioitava, miten potilas puhuu. Miten hän ilmaisee sanottavansa.

 

Ja kolmanneksi täytyy tavalla tai toisella käsitellä elimistöllisiä jännitystiloja. Lihastoimintoja.

 

Tässä kolmikannassa omana kokemuksenani on ollut itseanalyysissä monia säikähdyksen ja kauhun paikkoja. Minähän en ole ollut psykoanalyysissä, joka varmaankin on hyvin kallis operaatio.

 

HS:n kirjassa havahduttavan nopeasti päästään maaleihin mitä en käsittänyt muuta kuin rajun taistelun kautta.

 

Mitä syvemmälle mennään sitä kokonaisvaltaisemmin potilasta on kohdeltava.

 

Mitä perustavampi on trauma sitä painokkaammin on tajuttava sen vaikutukset ihmisen kokonaisolemukseen.