Jos sallit, rakas lukijani, niin etenen silloin tällöin myös dramatisoiden.

 

Mikä oli Adolf Hitlerin sisäinen kokemus itsestään? Väitän, että hän koki itsensä Saksan kansaksi. Hän oli yhtä kuin Saksan kansan paras. Hän oli Saksan ylimmäinen havahtuja ja taakoittui siitä. Hän ei kokenut itseään teurastajaksi.

 

Kun hän aloitti tuhoamissodan Neuvostoliittoa vastaan niin kaikki Saksan kansan ikuiseksi parhaaksi.

 

Hitler ei pelännyt mennä itsensä kanssa nukkumaan. 

 

Väitän, että Hitlerkin piti itseään omalla tavallaan humanistina. Ihmismyönteisenä ihmisinä. Mikäpä siinä. Kun ali-ihmiset oli määritelty niin he eivät enää kuuluneet humanismin piiriin.

 

Kaikista on miellyttävää tuntea itsensä ihmisyyden ystäväksi, humanistiksi. 

 

Humanismi on sana, jonka sisällöt vaihtelevat. Ne vaihtelevat aina sen mukaan kuka kulloinkin on vallassa.

 

On erittäin tuhoisaa esimerkiksi omalle työuralle, jos valta määrittelee että juuri sinä et ole meille mieluisa humanisti.

 

Vallitsevan humanismin aikalaiskritiikki saattaa olla mahdotonta ja se tehdään mahdottomaksi.