Olen joutunut käyttämään elämässäni päiviä ja öitä sisäiseen katseluun naurettavuuksiin saakka tai toisin sanoen tyrmistyttävyyteen saakka. Se oli kohtaloni ja joskus se on hyvin raskas kohtalo. 

 

Sisäinen katselu on tietenkin pois kaikesta touhusta ja tekemisestä. Päämäärien saavuttamisesta.

 

Moniin asioihin minulla ei ole muuta kuin sisäinen katselu. Sitä ei pysty oikein jakamaan kenenkään kanssa paitsi tietysti rukousyhteydessä Jumalan kanssa. Pyytämällä Jumalaa apuun silloin kun sisäinen katselu läkähdyttää, väsyttää, hirvittää.

 

Sisäinen katselu ei tuota varmuuksia. Siinä täytyy olla rehellinen eikä luopua rehellisyydestä koskaan. 

 

On mykistettävä suunsa silloin kun sieltä tulisi ulos epävarmuuksia, jotka toiset saattaisivat tulkita varmuuksiksi.