On ihmisiä, jotka sanovat, etteivät he ole uskovaisia. Mikään uskonto ei aseta heille ehtoja. Heillä on tietysti humanismin puitteissa omia korkean moraalin sääntöjään. Mutta uskonto ei kosketa. 

 

Uskonnottomuuden toteaminen on tavallaan hyvinkin kunnioitettavaa. Ihminen minusta päin katsoen uskaltaa sanoa, ettei hänellä ole uskontoa. 

 

Sitten on musta tuntuu -uskovaisia. He eivät sano olevansa uskonnottomia. He eivät välttämättä luovu Raamatusta. Heille vain Raamattu on musta tuntuu -kirja. He tulkitsevat Raamattua mielin määrin tahtonsa tavoin. Silloin kun käsitykseni mukaan Raamattu on aivan kirkas ja selkeä he asettavat sille oman musta tuntuu -sisällön. Heille Raamattu on mitä vain mikä kulloinkin miellyttää. 

 

Itse ajattelen, että Raamatussa on ankaraa kirkkautta. Sieltä löytyy synnin teema ja synnin teeman suhteen pitäisi syntyä synnintunto ja sen myötä katumus. Tämä tarkoittaa sitä, että katumuksessa ihminen tekee parannusta ja muuttaa mieltään. Tekee korjausliikkeitä murheissaan siitä, että on toiminut synnillisesti.

 

Kaikki tulkinnat eivät ole mahdollisia musta tuntuu -periaatteella. Tämä musta tuntuu -ajattelu vie käytännössä uskonnottomuuteen. Se on uskonnottomuutta, jota ei tahdota myöntää ääneen.