Sisäiset näkymät voivat olla kamahduttavia. Jokin historioitumaton aines amnesian takaa vyöryy yli tai ehkä sitten vain kuviteltujen pelkojen summa... ihminen kokee olemisensa kestämättömäksi. Silloin eräs keino purkaa painetta on kirjoittaminen. Se on hyvin luonnollista varsinkin jos kirjoittajalla on kirjoittajan menneisyys. Hän on jo tottunut sanoittamaan asioita. - Näin kävi minulle vuodesta 2009 alkaen blogikirjoittajana. - Vaikeneminen oli mahdotonta vaikka yritinkin tehdä puheeksiottamista niin moraalisesti korkeatasoisella tavalla kuin kykenin. En alkanut täällä purkaa sisäisiä näkyjäni siis traumafilmiä silloin kun traumafilmi oli räjähtänyt. Olin totta tosiaan pöyristynyt sen sisällöstä. - Totta kai diagnosoin itseäni siltä perustalta mikä oli käytettävissä. (Traumafilmini näin vuonna 2014 enkä enää siihen mennessä ollut nuori vaan pitkään elänyt ihminen, joka tunsi käsikirjoittaneensa elämänsä täysin väärin. Että väärinkirjoittaminen perustui dissosiointiprosessin erilaisiin aspekteihin.) - Oivallukset, havahtuminen, tyrmistyminen, kauhu, masennus. Yksinäisyys. - Niin. Blogini on poistanut äärimmäistä yksinäisyyden kokemusta. Pimeyden imaisua. Vaikka on hetkiä jolloin tämä blogi todella inhottaa. Vetää ahdistukseen. Silloin tapahtuu poistoja. Blogi kumminkin on ollut jonkinlainen pelastusrengas. Kirjoittamisellani en tosiaankaan ole pyrkinyt keräämään aplodeja. - Täällä on ollut paljon synkän yksinpuhelun aineksia.