HERMANNI

 

Alla oleva satu on saanut sanomalehti Ilkan satukilpailussa 2. palkinnon. Se julkaistiin lehdessä 17.3.1991 (vuoden 2014 pyörremyrskyssä harvoja tuhoutumatta jääneitä papereitani). Sen on kirjoittanut naissivupersoonani.

 

Ajettiin turbolla tähtiväylää, kovaa.

                      - Pelottaako sinua, sininen sädehippukissa kysyi.

                      - Mä lähären siitä, jotta mä en pelekää, tietokonehiiri vastasi.

                      - Pohjalainen luonne, kissa totesi kuivasti.

                      - Entä sinä, kissa jatkoi kysymistään.

                      - Pelottaa, Hermanni huudahti.

                      Kauan edellisen keskustelun jälkeen he lähestyivät palatsia, jonka pinta muistutti vaaleanpunaista marsipaania.

                      Turbo pysähtyi palatsin eteen. Kissa, tietokonehiiri ja Hermanni komennettiin ulos. Heidät saatettiin ovelle ja tietokonehiirtä tönäistiin hidastelun takia.

                      - Äläkää kuulkaa. Paree kun annatta olla rauhas.

                      Vaikeasta tilanteesta huolimatta tietokonehiiren sanat naurattivat sinistä sädehippukissaa, mutta Hermanni oli aivan vakava.

                      He kävelivät sisällä suurta käytävää pitkin. Edessä kimalteli jotain kultaista.

                      - Pysähtykää paikoillenne, eräs yksisilmäisistä komensi.

                      - Mitä nyt, Hermanni parahti.

                      - Hillitte ittes, oo miäs.

                      Hermannin oli vaikea hengittää. Katkua oli joka paikassa.

                      Mitään ei tapahtunut hetkeen, mutta sitten alkoi kyllä tapahtua.

                      Katkun ja savun keskellä seisoi joku.

                      - Mutta kuka, kissa aprikoi.

                      Valtava yksisilmäinen seisoi kiiltävän kultaisen päällä.

                      - Tämä on Kultaisen Kolikon Valtaistuin, yksisilmäinen selitti.

                      - Mikä se sellainen on, Hermanni kysyi.

                      - Tyhmä, typerys, yksisilmäinen murahteli.

                      - Kuka herra on, kissa kysyi.

                      - Mitä se ny herrootteloo, tietokonehiiri tuhahti ja oikaisi rusettiaan.

                      - Hiiri hiljaa, yksisilmäinen polkaisi jalkaansa. - Minä olen Kaiken Omistaja, koska minä omistan kaiken.

                      - Tua ny on vales, tietokonehiiri ärähteli pienet kännykät lanteillaan.

                      - Onpa röyhkeä hiiri, no, minä opetan, minä opetan vielä.

                      - Minä en voi hengittää, Hermanni huokaili.

                      - Miksi te ette anna meidän olla rauhassa, kissa kysyi.

                      - Tyhmä kysymys, tehän kuulutte minulle.

                      - Ei tällaisessa hajussa voi ihminen olla, Hermanni voivotteli.

                      - Voi hyvinkin, eipä edes vaikeaa ihmiselle, Kaiken Omistaja vastasi.

                      - Minä olen sitten allerginen, Hermanni sanoi ja pyllähti istualleen.

                      Vartijat tulivat ja riuhtaisivat hänet ylös.

                      - Mikä täällä haisee?

                      - Raha tietysti. Raha täällä haisee joka puolella. Mahtava lemu.

                      - MINÄ HALUAN TÄÄLTÄ POIS, Hermanni huusi.

                      Vartijat pitivät hänestä kiinni tiukemmin.

 

                      ***

 

                      Hermanni pörrötti kiivaasti tukkaansa. Hän nousi istumaan ja oli hiestä märkä. Sininen sädehippukissa ja tietokonehiiri juoksivat kovaa eikä hän oikein pysynyt ystäviensä mukana.

                      - No, poika.

                      Isä? Isä se oli. Varmasti. Otti hänet syliinsä.

                      He olivat hiljaa hetken aikaa.

                      - Olipa painajainen, isä sanoi lopulta.

                      - Olipahan, Hermanni vastasi.

                      - Hyvää syntymäpäivää, isä jatkoi. Hän laittoi sängyn päälle pienen lahjapaketin.

                      - Minä ostaisin sinulle vaikka tietokoneen, jos minulla olisi rahaa.

                      - Mitä? Rahaa?

                      Puna kohosi laikuiksi Hermannin poskille.

                      - Mitä nyt, isä kysyi epätietoisena.

                      Hermanni nuuhki ilmaa. Raha ei haissut heidän kodissaan. Tuli lämmin ja hyvä olo.

                      Siinä isän sylissä ei useinkaan huvittanut puhua. Alkoi nukuttaakin uudestaan.

                      - Minä lähden taas kilometritehtaalle, isä huokaisi.

                      Hermanni puristi lujemmin isää.

                      - Sinä tuoksutkin niin hyvälle, hän sanoi.

                      Isä ajatteli silloin onnea. Kummallista.