Eletään taas kunniamerkkien ja -mitalien aikaa. Minulla ei merkkejä ole enkä oikein ole peräänkään. - Mutta huokaisen nyt kumminkin, että joskus merkkejä tulisi antaa elämän edellytyksiin nähden. Emme ole samalla viivalla. Tällä en tietenkään kiistä sitä, etteikö joskus hyvin vaikeista oloista nousta huipulle merkkimieheksi tai -naiseksi. - No, voin mielikuvitella, että hyvin traumatisoituneilla ihmisillä olisi jokin oma ritarikuntansa (Suomen Traumatisoituneen Leijonan Ritarikunta), jonka merkkejä he tavoittelisivat... silloin muiden mielestä vaatimattomampikin elämäntaival ja vähäisemmät saavutukset riittäisivät kunniamerkkiin. Mutta olkoon. Merkkejä saakoon kaikin mokomin ne, jotka merkkejä tahtovat ja joille ne ansioista kuuluvat. Onnea!