Pohjalainen julkaisi tänään alla olevan kirjoitukseni. 

Kansalaistiedustelu ja ilmiantaminen

 

Tutkin Suojelupoliisin sivustoa. Supossa työskentelee ammattitiedustelijoita. He toimivat suomalaisen turvallisuuskulttuurin edistämiseksi.

Sen edistämisen pitäisi olla jokaisen kansalaisen velvollisuus. Valppaita silmiä ja korvia tarvitaan. Ihmisiä, jotka eivät näe todellisuutta jonkin ideologian läpi vaan sellaisena kuin se on.

Ehkä olisi mahdollista puhua kansalaistiedustelun käsitteestä. En löydä syytä, etteikö niin voitaisi tehdä. Ihmisiä silloin kannustetaan ympäristönsä tarkkailuun.

Tarkkailu ja tunkeilu ovat tässä eri asioita. Tarkkailu ja sopimaton uteliaisuus ovat eri asioita.

Mutta kansalaistiedustelu tietenkin asettautuu vastavoimaksi urbaanille välinpitämättömyydelle. Ohikulkemisen periaatteelle.

Kansalaistiedustelulla ja ammatillisella tiedustelulla täytyisi olla dialoginen yhteys. Ehkä jonkinlainen kansalaishavaintokeskus olisi paikallaan. Silloin osattaisiin kohdella havaintojen antajia tylyttämättä heitä.

En ole lainkaan kirjoittanut ilmiantokulttuurin edistämisestä. Silloinhan ilmiantaminen sinänsä nousisi irvokkaaksi arvoksi.

Jos ja kun Suomen turvallisuuskulttuurin ylläpitäminen ja edistäminen on ylimmäinen päämäärä, niin siihen kuuluvat sekä ammatillinen tiedustelu että kansalaistiedustelu. Kaikki seuraavat kaikkialla sitä, mitä todellisuudessamme tapahtuu.

Käsitän, että kansalaistiedustelulle on huomattavia poliittisia vastavoimia. Todellisuus ei saa olla sitä, mitä se on, vaan kaiken on todistettava sitä, mitä todellisuuden halutaan olevan.

Kansalaistiedustelu ei ole peittely-yritys. Se ei ole pyörimistä mukavuusalueella.

Mukavuusalueet kertovat ihmisten toiveista ja haluista. Todellisuus on muutakin kuin toiveita ja haluja.