Näin yksinäismiehellä eläkkeellä yksinäisessä kodissaan on todellakin aikaa ajatuksiin. Nyt kirjoitan pari sanaa romaanikirjallisuudesta. Näitä omia ajatuskehitelmiäni, jotka saa kaikin mokomin kiistää. - Niin, romaani. - On ehkä juoniromaaneja, jännittäviä romaaneja, joiden lukija tahtoo pakahtuen kiirehtiä löytämään murhan tekijän. Kuka onkaan murhaaja? Ahaa, tuo kaikkein epätodennäköisin! Viehättävä eksytys satojen sivujen läpi mutta nyt tiedän. Ei vaivaa mieltä. Kas vain! - Tämä on sallittua. Kaikki palvelee juonta. - Tällaisissakin teoksissa on mukana aina jonkinlainen ihmiskäsitys. Tämä ihmiskäsitys kytkeytyy romaanin syväeksistentiaaliseen tasoon. - Romaanikirjailija  paljastaa syväeksistentiaalisen tasonsa muutoin romaani olisi mahdoton. - Muuten minua itseäni juuri nyt riemastuttavat Gustave Flaubertin teoksen Sydämen oppivuodet alkusivut. Ne koskettavat omaa syväeksistentiaalista tasoani. - Merkitsen joskus ja ehkäpä pääsääntöisesti ostamiini kirjoihin ostopäiväyksen. Flaubertin kirjan olen ostanut 7.10.2003, joten 16 vuotta se on ollut hyllyssäni lukematta. Odottanut lukijaa melkoisen hirmumyrskyn jälkeen ja nyt olen otillani heti alusta lähtien. Tuntuu, että olen kokonaan myyty sille syväeksistentiaaliselle tasolle mitä Flaubert (1821-80) ilmentää. - Jos ei pääse kirjailijan syväeksistentiaaliselle tasolle, jos se ei ala soida lukijaminuudessa, niin kaikki on ohi. Kirja ei ole oma. Pakkolukemiseen ei ole tarvetta. Kirja sysäytyy syrjään. - Ajan henki ilmentää tietynlaisten syväeksistentiaalisten tasojen ylivaltaa. Ikään kuin tasot olisivat nokkimisjärjestyksessä ja aika valitsee ne mitkä sille ovat ominaisia ja joita se pitää nimenomaan IKUISESTI elinvoimaisina tehden sen virheen minkä vallitsevat aikakaudet aina tekevät murentuen kerran kuitenkin uusien aikakausien painovoimassa.