Kaikilla aikakausilla on tietynlainen henki. Tietynlainen tunnelma. Ne jotka elävät tietyssä aikakaudessa näkevät ihmisen oleellisesti samalla tavoin. - Kun nähdään ihminen samalla tavoin niin syntyy esimerkiksi menestyskirjallisuutta. Lukijan on helppo solahtaa siihen ihmiskäsitykseen mitä kirjailija tarjoilee eikä kirjailijalla perimmältään ole muuta kuin ihmiskäsityksensä. Sen yläpuolella siis pinnassa kulkevat tapahtumat ja tarinat. - Tietenkin aikakaudessa on myös soraääniä. Ne eivät ehkä tule kuulluiksi. Joku näkee ihmisen toisin kun on toivottavaa. Syntyy ymmärryskuilu, jota ei ylitetä. - Luulen, että kaikki eivät jaa ajatustani siitä, että meidän aikakautemme on hyvin syvässä todellisuuspsykoosissa. Tähän aikakauden psykoosiin kuuluu sekin, että ihmistsunami on lohkottu pois todellisuudesta. Lohkominen on tapahtunut vaikka tuo fakta on niin järisyttävän suuri. Aikakauden psykoosiin kuuluu myös mahtipontisuus. Luullaan, että kaikki on mahdollista. Alla vihellän pilliin, että herätkää, kaikki ei ole Suomelle mahdollista. Aikakauden todellisuuspsykoosiin kuuluu sekin, että ihmiset määrittelevät itseään ainakin minulle yhä kummallisemmin. He satuilevat ja tarinoivat itsestään mitä sattuu ja ovat kuin huumeessa. Todellisuuspsykoosiin kuuluu sekin, että ilmastonmuutoksen globaaliin totuuteen liittyviä tietoja kuunnellaan kuin muhkeissa teatterituoleissa istuen. Niistä ollaan ehkä vähän ahdistuneita, mutta ne eivät vaikuta elämäntapaan, koska taas kerran on päästävä lentomatkalle ehkäisemään kyllästymisen tunteita.