Katson, että eri keinoin romaani näyttää totuutta ja todellisuutta. Se olisi siten fantasiaromaaninkin perimmäinen päämäärä. Kirjoittaja kertoo mitä hän on todellisuudesta löytänyt. Tähän törmätään silloinkin kun kirjoittaja luo uusia maailmoja. - Otin hyllystäni käsiini Kazantzakisin romaanin Ikuinen vaellus - hyllyssäni on lukemattomia kirjoja - ja pääsinkin sen riemukkaanröyhkeään ja värikkääseen vetoon mukaan. - Alan nauraa ääneen ortodoksipapille, joka irvokkaassa maallisuudessaan vaikuttaa täydeltä vastakohdalta kuin mitä hänen pappeudessaan pitäisi olla. Kun olen aikani herkutellut naurulla pysähdyn. Kuin seinään. Olen ortodoksi ja esimerkiksi luostarimaailman kilvoittelun maallikkotasoisesta tutkailustani en löydäkään esimerkkiä romaanikirjailijan papille. - En kiistä tietenkään mitään. Katolisen kirkon vyyhdit ovat romahduttaneet julkisivuja pedofiiliskandaaleillaan... niistä olemme saaneet kuulla ja lukea.  - Olen hämmentynyt romaani käsissäni. Tietenkin on niin, että kirjailijan suorittama papin kuvaus uppoaa niihin, jotka ovat kaukana ortodoksisesta elämästä. Jotkut mielellään lukevat siitä, että pappi pelleyttää sen mihin on pappeudessaan sitoutunut. - Kaikissa tapauksissa romaanin papin täytyy olla poikkeushenkilö. Tahtoisin uskoa niin. Pappeuden vaatimukset ovat pappeuden vaatimuksia. Niiden toteutumista tarkkaillaan. Mitä tahansa ei pysty tekemään. Ei saisi pystyä. - Tänäkin päivänä nuori maailmaan kyllästynyt ihminen voi lähteä aika lailla luottavaisin mielin luostarikilvoittelijaksi. Silloin löytää myös automaattisesti ilmastonsuojelun. Kun elää munkin tai nunnan pienimuotoista elämää niin ei tarvitse nousta kaupunkien barrikadeille mieltä osoittamaan. Nuori tavoittaa tervehenkisen ja koko elämän kestävän kilvoittelun materiaalisessa vähäisyydessä, kuluttamisen vähäisyydessä. Rukouksessa, ajan pyhittämisessä. - Romaanin kanssa tuli siten kova paikka aika lailla alkuunsa...