En elä sellaista kurinalaista elämää mitä munkit elävät. Tiedän täydelleen myös sen, ettei munkiksi noin vain kävellä. Munkiksi vihitään luostarissa ne, jotka katsotaan tuohon tehtävään soveliaiksi ja kykeneviksi sitten kun aika on. Tämä pitäisi kaikkien aina muistaa. Luostareissa kävähdetään. Ehkä tullaan rinta rottingilla ja sitten ajan kulussa huomataan, ettei kilvoittelu luostarissa ollut toimiva juttu ei kilvoittelijan itsensä eikä luostarin kannalta. - Mutta silti käyttäisin omasta kohtalostani elämässä otsikon sanoja. Tuntuisi kuin jostain tulisi väistämätön paine olemaan munkkina maailmassa. En ole sitoutunut mihinkään ja aika näyttää. Mutta en yritä paeta kohtaloani. En yritä toivoa muuta. Katson, että kirjoittaminen on se kuuliaisuustehtävä mikä jostain on minulle annettu. - Mutta kirjoittamisessani olen vapaa kuvaamaan maailmaa ja ihmistä kuten sen näen. - Tosiaankaan en pysty luostarin munkin kilvoitteluun! Ihmisten pitäisi käsittää sekin, ettei luostari ole viihtymö. Se on rukouksen yliopisto missä elämä jakautuu rukoukseen, työhön ja lepoon. Luostari ei ole kylpylä eikä lepokoti. Tietysti luostarin sairastuneista jäsenistä huolehditaan ja vanhan kilvoittelijan vanhuudesta. - Kun on munkkina maailmassa niin siinä ovat omanlaisensa kiusaukset ja lankeamiset ja yritykset nousta rukoillen ja katuen jälleen kerran ylös. No, ehkä oli typeryyttä käyttää munkkiuden nimitystä tässä. Pitäisi puhua maallikkoudesta maailmassa mutta kun on niin monenlaista maallikkoutta...