Kun olen kirjoittanut traumafilmistä... niin sitä ennen pari sanaa sille, joka tulee blogiini ensimmäistä kertaa. Tässä kaljupään blogissa trauma-ajattelu palmikoituu tematiikkaan mikä vaatisi muutaman blogin olemassaolon rinnakkain sinänsä. Jos ja kun kirjoitan traumoista yksilön tasalla niin silloin kirjoitan äärimmäisen vaikeista traumatisoitumisista. Sellaisista joiden seurauksena on dissosiatiivinen identiteettihäiriö eriytyneine persoonallisuuden osineen mitä ennen kutsuttiin sivupersooniksi. - Traumafilmi on keksimäni käsite, jolloin uhriuttaan pohtiva ihminen joutuu epäilemään sisäisen tuskansa kuvaston totuusarvoa. Hän ei ehkä koskaan pääse epäilyä pitemmälle. Ei tule vahvistusta totuudesta tai valheesta. Reaalielämä on eletty siihen positioon missä vahvistuksia ei enää saada. - Olen epäilyn ihminen. Kuljetan epäileviä kysymyksiä kaikkialla mukanani. Kaikkialla ja kaikessa. En siten pystyisi suoriutumaan poliitikkona, koska poliitikkojenhan tulee viestiä varmuutta tai sitten he epävarmuudessaan tulevat syödyksi politiikan pelissä. - Silti suosittelisin esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan tervettä epäilyä ja tervettä kyselyä sinne missä mellastetaan rinta rottingilla. On ideologisia varmuuksia enkä ole ideologisten varmuuksienkaan ihminen. - On kylläkin epätervettä epäilyä. Jos joku epäilee ihmistsunamin olemassaoloa niin se on epätervettä epäilyä. Ihmiskunnan kaikenpeittävyys ja valtaavuus on menossa eikä sitä pidä epäillä. Se on fakta. - Vaikkapa kotikaupunkini Vaasa tässä minusta muutaman kilometrin säteellä on merkittävästi saanut maastoon ihmisen maamerkkejä sinä aikana kun olen tässä pisteessäni asunut. Kaikkia aistihavaintojaan ei tarvitse epäillä.