Viimeisin mitä katsoin ennen unitaukoa oli dokumentti kongolaisista ortodoksikristityistä... (Niin tähän tämä on mennyt, pidän enemmänkin unitaukoja kuin että nukkuisin pidemmän yhtenäisen yöunen.)  Dokumentti oli vaikuttava ja pysäyttävä. Vaatimattomissa oloissa tunnuttiin elettävän hyvin uskonnollista ja kristillisyydessään iloista elämää sikäli kuin yhteiskunnalliset puitteet sen sallivat. Näin kenkiä, joista havaitsi että ne todellakin pidettiin loppuun. Ihmiset vaikuttivat elävän mutkattomassa luontosuhteessa. Lapsia oli paljon ja näytti siltä, että he osasivat käyttäytyä arvokkuudella. Lapsia, joiden riemukas leikkikalu oli jokin yksinkertainen tiellä pyöritettävä rengas. - Yritin eläytyä. On selvää, että Afrikka ei ole vain tsunamimainen väestönkasvu vaan aina myös yksittäisen ihmisen kasvot, joita ravistelee kärsimys tai sitten ei. Väestöilmiön kahtalaisuudesta olen useinkin kirjoittanut. Tsunamin tilastohirviöstä ja sitten on yksittäinen ihminen hyvinvointi- ja turvallisuustavoitteineen. - No niin, Kongo oli yksi näky ja minulle nähtäväksi tarpeellinen. - Katson, että elämme enemmän esineelläistämisen ahmintakulttuuria kuin eläytymiskulttuuria. Kärkenä kulkevat popteollisuuden kauniit ihmisesineet, joilla on jokin taito. Soittaminen, laulaminen, näytteleminen. Jokin muu. Kun he eivät enää sovi esineellistämiskulttuuriin niin heidät korvataan toisilla. - Kun kirjoitetaan vihapuheesta niin sitähän ei voisi syntyä eläytymiskulttuurissa mutta se kuvastaa hyvin esineellistävän ahmintakulttuurin olemusta.