Tämän näin tuubitelevisiostani. Sen kätilöi joku asioista perillä oleva taho, kontaktin mahdollistaja. - Mies oli käytännöllisesti katsoen asunnoton Yhdysvalloissa. Hän kylläkin asui vanhassa asuntovaunussa kadulla. - Hieno auto siihen läheisyyteen kuljetti upporikkaan kuuluisan muusikon. - Kas, tuo koditon köyhimys oli kerran soittanut kuuluisuuden kanssa. Mutta joutunut vankilaan, pudonnut, yhteydet menneeseen olivat katkenneet. Mutta syntyi sydämellinen kohtaaminen. Rikas kuuluisuus ja köyhimys tapasivat toisensa. He halasivat. Muisteltiin riemukkaasti menneitä. Mitä pelkäsin? No sitä pelkäsin, että koditon ryhtyy kerjäämään kuuluisuudelta. Pelkäsin sitä huikaisevasti. Pelkoni oli aiheeton. Kumpikin olivat ylimyksiä. Rikas rikkaudessaan, köyhä koditon kaiken puutteessaan. Tosiaankin, he kumpikin olivat ylimyksiä. Elämä oli mennyt kuten oli mennyt. Rikas kuuluisuus ei vaatinut kuuluisuutensa ylistämistä ja köyhimyksestä näki, ettei hän ylistäisi mitään taivaan alla. He katsoivat toisiaan silmiin samalta korkeudelta. Kaksi ylimystä. Ja hymyä riitti!