Ryhdyn heti tuoreeltaan arvioimaan otsikossa mainittua runoteosta (Otava, 2019). Se tulee monet kerrat viipyilemään käsissäni. Vesa Haapala on kirjallisuuden dosentti, kirjailija ja yliopistomies. Voisi ajatella, että hänellä olisi markkina-arvoa mitä vasten saattaisi saada kustannusmaailmassa läpi jotain sellaista, joka ansioiltaan vähäisemmälle ei onnistu. Ehkä tämä synnyttää eräänlaista etukäteisarmottomuutta. - Mitä siis Haapala on kirjoittanut? En vertaa hänen aikaansaannostaan runouden historiaan, aikaisempaan tekemiseen runoudessa. En hae ismejä mihin kiinnittäisin lukemani teoksen. Sen sijaan minulla on käytössä mittapuuna vain yksi sana. Se on lempisanoihini kuuluva havahtuminen. Edustaako Hämärä ei tanssi enää havahtuneisuutta? Onko siinä mukana havahtuneen nykyihmisen ääni huolineen ja pelkoineen? On myönnettävä, että on. Pekka Kuusi julkaisi minulle tärkeän kirjan Tämä ihmisen maailma vuonna 1982 missä hän ilmaisi huolensa ja havahtuneisuutensa. Kuusen teos on tietoteos ja Haapalan kirja runokirja. Haapala käyttää runon välinettä ja hän kumoaa kaikki etukäteisarmottomuudet. Lopputulos on yksinkertaisesti maailmanluokkaa. Toivottavasti tästä tulee Otavalle käännösprojekti. - Kyllä, toki ymmärrän Haapalan monenlaista kuvastoa ja tunneiskuja. Hämärä ei tanssi enää ei ole tilastolukujen luettelo vaikka tilastotkin kuuluvat sen keinostoon. - Haapala on dokumentoinut sen miten havahtunut mieli liikkuu. Tekee havaintoja. Isosta ja pienestä. Siitä mikä on käsillä kuten pullataikina ja mikä on etäällä kohoavana ja moninkertaistuvana ihmisäänen kaikuna, elintilan vaatimuksina. Haapalan runotyössä pieni huikaisee ja suuri huikaisee. - Todellisuuden paine ajaa joka päivä entistä enemmän esiin jonkinlaista kiristynyttä tärkeysjärjestystä ja arvelen, että siitä Haapala kertoo tuonnempana.