Kun blogissani pohdin traumatyötä niin se ei ole juridinen prosessi. - Traumatyön tavoitteena on uhrin hyvinvointi. Se ei kohdista huomiota syyllisen tai syyllisten etsimiseen. - Ollaan sitä paitsi alueella missä syyllisen näyttäminen joskus on täysin mahdotonta. - Asiat oikeudellisesti menivät menojaan silloin kun uhri jää henkiin. Tapahtumat historioituvat. - Ne jättävät uhriin jälkiä mutta katoavat oikeusmielessä. - On tietenkin olemassa rikos, joka ei vanhene. Alla olen kirjoittanut suomalaisista klassikkomurhista. - Jos ajatellaan Tulilahtea ja Bodominjärveä niin niissä ei ole ulkopuolisen silmin havaittavissa traumatisoitumisen historiaa. Sen sijaan ajattelen, että toisin oli Kyllikki Saaren kohdalla. Hän oli traumatisoitunut nuori nainen sinä päivänä kun hän katosi toukokuussa 1953 ja löydettiin metsähaudasta syksyllä samana vuonna. Hän oli uhattu ja seksuaalisesti hyväksikäytetty nuori nainen. Siinä johtopäätökseni monien vuosien miettimisten jälkeen. Hän oli ehkä ilmiantamassa tekijän tai tekijät ja siksi yhteisöllisen häpeän estämiseksi murha tapahtui. Kyllikin suu tukittiin, hänet vaiennettiin. Järkevässä mielessä on vaikea tavoittaa muuta motiivia murhaan. Kyllikki oli siis tavallinen aikuistumassa oleva nuori nainen, joka ei edustanut mitään merkittävää yhteisöllistä asemaa eikä varakkuutta. Hän edusti kuten olen kertonut sukupuoltaan ja kaikkea mitä siihen saattoi hyväksikäyttötarkoituksessa suunnata. Toistan, että katoamissunnuntaina Kyllikki oli pelosta jäykkä. Hän oli paniikissa. Silti hän ei ystävättärelleen paljastanut pelkonsa syytä. Tähän tulisi tosiaan kiinnittää huomiota. Miksi Kyllikki suojeli murhaajaansa? Miksi Kyllikki vaikeni siitä mitä pelkäsi? Miksi Kyllikki oli niin yksin pelkonsa kanssa? Tahtoi olla.