Pohjalainen julkaisi tänään alla olevan kirjoitukseni:

Ihmisten perustava erilaisuus ja urheilutulokset

 

Pohjalaisessa on kirjoitettu siitä, miten transsukupuoliset saavat anatomista etua urheilussa. Toisin sanoen miehen anatomiaan syntynyt nainen saa anatomisesti etua, vaikka hänet olisikin sukupuolisesti korjattu ja hänellä olisi naisen identiteetti ja nimi.

Tämä on yksinkertaisesti totta. Varmastikin monet tietävät, että tahdon ajaa transsukupuolisten etua, mutten yli realismin. Jokin tolkku täytyy olla.

Asia ei suinkaan pääty tähän. En itse esimerkiksi koskaan katso 100 metrin juoksun finaalia yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen tai olympialaisten aikana.

Miksi en katso? Koska ihmisten perustava erilaisuus näkyy liiaksi. Valkoisella ihmisellä ei ole edellytyksiä pärjätä sadan metrin juoksussa. Juoksukisa ei ole valkoisen ihmisen kannalta jännä. Tämä laji ei ole minulle jännä. Mitä se sitten on kun se ei ole jännä? No, se on tylsä. Umpitylsä. Vieras, etäinen. Ihmisten erilaisuuden kannalta voitto on jo etukäteen jaettu. Juttu on taputeltu.

Mustat ihmiset saavat juosta niin nopeasti kuin tahtovat. Enhän minä rasisti ole! Olen vain kiinnostunut siitä, mikä tuottaa jännitystä, draamaa. Sadan metrin juoksu ei nyt huvita, koska se haukotuttaa minua. Milloin viimeksi suomalainen juoksija voitti sadalla metrillä olympiakultaa? Milloin viimeksi siihen oli todellisuudentajuinen mahdollisuus?

En mitenkään valkoisena suomalaisena eläydy sadan metrin finaalissa hurmokseen. Kilpailu tapahtuu toiseudessa vaikka siellä tehtäisiin maailmanennätys. Olen tiedostanut, olen oivaltanut. En pääse siitä eroon.

Mille pitäisi antaa aplodit? Missä minun pitäisi jakaa osallisuus? En eläydy Yleisradion selostajiin.

Miten asioista sitten voisi tulla jännittävää?

Tarvittaisiin varmastikin tasoitusta. Jos ja kun transnainen työntää kuulaa, niin hänen tuloksestaan ehkä pitäisi pudottaa viisi metriä pois, että tulosta järkevästi verrattaisiin naisen biologiaan syntyneen naisen työntötulokseen.

Joidenkin pitäisi juosta sadan metrin finaalissa sataviisi metriä tai satakymmenen metriä, että ihmisten perustava erilaisuus poistuisi. Silloin kilpailu olisi tasaväkistä.

Kas, siitä tulisi mielenkiintoista!

On viidenkymmenen kilometrin hiihtokilpailuja, joissa pitäisi joidenkin hiihtää kuusikymmentä kilometriä oikeudenmukaisuuden takia. Näihin joihinkin kuuluvat suomalaiset ja ruotsalaiset ja norjalaiset.