Aika usein arjessa runous on yhtä kuin teeskentelyä. Voidaan tokaista: "Mitä sinä siinä runoilet!" Jossakin juhlassa ehkä runous esiintyykin pönöttämisenä, epäaitoutena. Luetaan juhlarunoa. - Tällä en tarkoita, että juhlarunon pitäisi olla huono. - Sanoisin, että runous ilmenee nahattomuutena, vereslihaisuutena ihmisen olemuksessa silloin kun se ilmenee. Pyrkimyksessä nähdä kaiken läpi oleellisin ja tästä pyrkimyksestä olen käyttänyt nimitystä askeettinen jylhyys. - Runous on havahtumisen lopputulosta ja havahtuminen tekee kipeää. Kun Pentti Saarikoski käytti paljon viinaa niin mietin, että hän käytti sitä havahtumisen kipuunsa. - Mielestäni joillakin ihmisillä on runoilijan olemus vaikka he eivät varsinaisesti kirjoittaisikaan runoja tai sitten aikakausi ei tahdo nostaa heidän runouttaan esiin. Se halutaan vaientaa, unohtaa. - Elämämme on aika lailla runotonta. Se on kaavojen ja rutiinien ja arjen toistumista. Arjen pyörät jylläävät. Harva palkataan töihinsä runoilemaan. Sanan siinä vakavassa mielessä mitä nyt tarkoitan. On selvää, että runojen lukijoissa on runojen janoa siis askeettisen jylhyyden kaipausta. Niin, on jos on. Kaikki on mahdollista lukea väärin. - Kuinka moni saa töistään potkut kun hän tekee työstään aitoja runollisia havaintoja? Kuinka moni saa hankalan maineen vain siksi, että hänellä on runoilijan sielu. - Runottomuus on vallitsevaa ilmeisesti kaikkina aikoina, joten ei olisi väärin säätää eduskunnassa runoilijansuojelulaki suojelemaan runoilijoita siellä missä heitä harvakseltaan on. Runoilijansuojelulain ensimmäisessä pykälässä tietysti jouduttaisiin määrittelemään mitä runous on.