Jos joskus yritän kirjoittaa tarinoita niin niiden olisi syytä olla hyviä. Joko ne jäävät lyhyiksi novelleiksi tai niistä kasvaa romaani. Tässä kolmas tarina. Peräkamarinpoika Abraham Kukka pyrki seurustelemaan Kielo-Orvokin kanssa. He työskentelivät samalla työpaikalla. - Abraham oli ujo ja ruma nuori mies. Toki Kielo-Orvokki, pikkunätti nainen, oivalsi mihin Abraham Kukka pyrki. Ei, Abraham ei ollut hänen tyyppisensä. Tuo kömpelö yrittäminen ja punastelu herätti kumminkin hiukan sääliä. Ei, sille oli sanottava se ja hän sanoi. Viittasi mahdollisesti kertovansa pomolle. Se etälamautti Abrahamin. Jotakin Abraham kuitenkin tahtoi muistoksi. "Antaisit edes karvoja kirjekuoressa", hän pyysi. "Mitä karvoja", Kielo-Orvokki haukkoi henkeään. "Niitä karvoja mitä en koskaan päässyt koskemaan", Abraham takelteli. Tapahtui niin, että Abraham sai pyytämänsä kirjekuoren ja sen pohjalla oli tosiaankin karvoja. Niitä Abraham kosketteli seuraavat kymmenen vuotta. Ne olivat hänelle pyhiä karvoja. Senkin jälkeen kun Kielo-Orvokki oli muuttanut Pariisiin ranskalaisen miehensä (Pierre) kanssa. - Mutta kasvoi raskas epäilys. Kovin raskas se oli! Niinpä siis kymmenen vuoden kuluttua Abraham odotti tutkimuslaboratorion tuloksia. Kun aika täyttyi niin hän painoi ovisummeria ja astui sisään. Hän istui alas ja katsoi pöllömäistä tutkijaa. "Nämä on jostain harjasta leikattu", tutkija selitti, "eivät ole ihmisen karvoja, eivät varsinkaan naisen alapään karvoja." - Abraham lysähti. Hän poistui ja käveli syksyiseen puistoon missä repi kirjekuoren ja antoi sen kappaleiden ja karvojen lentää tuulen mukana. Hän oli niin herkkä, että rupesi itkemään. (Tämä voisi olla novellikokoelman Karvoja kirjekuoressa niminovelli.)