Alla kirjoitan lukemastani todellisen elämän tapauksesta missä henkilö kertoo totena jotain äärimmäisen inhottavaa ja sitten hän kymmenen vuoden kuluttua pitää kertomaansa valheena ja katuu sitä. Kuitenkin sanoisin, että traumafilmiin kuuluu sisäinen huojunta. Toteaisin niin, että totuusarvoon ei päästä. Vaikka kyseinen henkilö myöhemmin kielsi häntä traumatisoineet tapahtumat niin siltikin... ne olisivat saattaneet olla totta. Hän varmastikin olisi tarvinnut traumafilmin käsitteen käyttöönsä. Hänellä oli traumafilmin aiheuttama SISÄINEN KOKEMUS. Juuri se kokemus on terapiatyön lähtökohta. Ei historiallinen totuus. Ei se totuus mistä ei välttämättä synny koskaan näyttöä. - Syyllisen tai syyllisten osoittaminen ei millään tavalla edistä hyvinvointia. Jos osoittaa jotakin syyllisyyden suunnassa sormella niin totta kai sormella osoitettu kiistää sen kaikissa tapauksissa. Ilman muuta silloin, jos hän on syytön ja aivan ilman muuta silloinkin kun hän on syyllinen.