Olen prosessimies. Mietin aina erilaisia toimintoketjuja. Kun kirjoitan omasta tarinastani niin en kirjoittaisi, jos se olisi erityisen ainutlaatuinen tarina. On samassa tilanteessa olijoita. Alla pyörittelen toissaöistä käyntiäni Vaasan keskussairaalan päivystyksessä. Menin sinne taksilla ja parin tunnin kuluttua seisoin sairaalan ulkopuolella soittamassa taksia suurin piirtein yhtä kivuissani kuin olin päivystykseen mennytkin. Sain sairaalassa kolme tablettia ja ehkä ne hieman auttoivat. Luulin, että päivystyksessä käynnistyisi jonkinlainen prosessi. Että olisin saanut joitakin jatko-ohjeita. Sain lääkereseptin kun itse sitä pyysin. Kun seisoin sairaalan edessä kyynärsauvani kanssa odottamassa soittamaani taksia niin koin huikaisevan irrallisuuden hetken. Sellaista kuin myötätuntoa ja välittämistä sairaalan taholta tähän ei pysty millään kiinnittämään. Ei minulle epäkohteliaitakaan oltu. - Irrallisena yksinäisenä ihmisenä tein kodissani päätöksen lähteä sairaalaan taksilla ja kun seisoin yössä sairaalasta ulos tultuani niin taas olin irrallinen. - Nyt kun kirjoitan kivuissani näitä rivejä niin olen irrallinen. - Tämä taksikuski joka vei minut sairaalaan oli kyllä hyvä. Eläytymiskykyinen.