Tieto ja häpeä ovat kaksi eri asiaa. Kun toissayönä ajatin itseni keskussairaalan päivystykseen saadakseni apua niin tiedän menetelleeni oikein. Mitä alla kirjoitan niin en ryhdy sitä toistamaan. - Kun on häpeäihminen niin häpeä nousee. Varmaan joudun kantamaan tätäkin häpeää pitkään. Tieto tietää. Häpeä häpeää. Tieto tietää, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja maksan aikamoisen osan eläkkeestä veroja. Jos sitten joskus katsoo tarvitsevansa apua niin kai sitä pitäisi pää pystyssä kyetä hakemaan (toissayönä en ollut pää pystyssä vaan täydellisessä kumarassa mutta hyvin tunneälyisen kuljettajan kyydissä kun hän pyrki ajamaan niin taitavasti ettei ajo aiheuttaisi tuskan älähdyksiä). - Niin ja minulla on yhä haaveena kirjoittaa romaani. (Mikä sitä estää? No sitä estää itsesuojeluvaistokin. Romaani on matka. Kirjoittajan täytyy elää tämä matka täysillä. Minua vaivaa sellainen kuin mielikuvituksen pelko. Kaikki olemuksen läpäisevät kuvat, tilanteet, joita ilman romaani ei tietenkään ole romaani. Olen ollut vuonna 2014 psykoosissa ja eräällä tavalla romaanikirjailija vie itseään psykoosin rajoille.) Jos romaani valmistuisi niin sitä ehkä myytäisiin ja taas myyntituloistakin maksaisin veroja. - Vaikka tietää niin häpeä kalvaa. Nyt.