Kamppailen kipujeni kanssa. Ja tähän kamppailuun sekoittuu häpeä. Minua hävettää se kun edellisyönä ajatin itseni taksilla keskussairaalan päivystykseen apua saadakseni. - Tiedän, että toimin oikein. Tiedän, että toimin oikein siinä tilanteessa että olen yksinäinen ihminen, jolla on sairausperusta lähtötilanteena. Arvostelin tilanteen oikein. Keskussairaalan kohtelussa oli jotain mikä nostaa häpeän pintaan. Siellä ei kaiketi käsitetty sitä miltä tilanne näyttää minustapäin katsottuna. Annettiin kolme tablettia ja sitten sanottiin parin tunnin kuluttua, että voisinko jo lähteä kotiin. Sairaanhoitaja ei sanonut, että sinulle kyllä määrätään lääkitys mukaan. Sain lääkityksen, koska sanoin, että jos sen saan niin lähden kotiin. - Nyt minun sisimmässäni soi, että etkö sinä saatanan piru kestä kipua vaan sinun piti lähteä yöllä keskussairaalan päivystykseen. Häiritsemään lääkäreitä ja hoitajia. - Tämä ääni on dissosiatiivinen ääni ja omassa sisäisessä terapiatyössäni tiedän, että se on väärä ääni. Se ryvettää sitä ääntä, jonka perusteella minullakin on ihmisarvo ja kun huoli terveydestä kasvaa riittävän paljon niin on lähdettävä liikkeelle ja pyydettävä apua.