Suhtaudun ihmispopulaatioon lisääntymiskriittisesti ja samaan syssyyn tekisi mieleni sanoa, että lisääntymisrealistisesti. Voisi sanoa niinkin, että JOKAINEN LAPSI TARVITSEE HUOLENPIDON JA ELINTILAN. Kirjoitan isoin kirjaimin kun haluan jotain oikein voimakkaasti painottaa. Vastavoima ajattelulleni on lisääntymisepärealismi ja katson että se nimenomaan vie kärsimykseen yksittäisen lapsen kohdalla. Vastapuolet ilmeisesti syyttävät toisiaan julmaksi. - Minä syytän vastapuoltani julmuudesta ja elämän väärinkäsittämisestä. Lopultin asiat ovat perin yksinkertaisia ja ällistelen miksi yksinkertaisuutta ei vihdoin käsitetä. - Mennään perheen tasolle. Ajatellaan, että on isä ja äiti, joiden psyykkiset ja muut voimavarat kestävät kahden lapsen läsnäolon. Lapset saavat huolenpidon, jota tarvitsevat. Rakkautta, rajoja, turvan. On myös riittävästi asumisväljyyttä. Kun tähän perheeseen nykyisen synnyttämisen vapaudessa syntyy kolme lasta lisää niin peli on menetetty. Kaikki kärsivät. Isällä ja äidillä ei ole voimavaroja lapsille. Tilanne on riistäytynyt käsistä. Perhe voi pahoin. Olisi siis järkevällä syntyvyyden suunnittelulla kannattanut pysyä tilanteessa, jossa on kaksi lasta. - Kun olen vuosikaudet kirjoittanut ihmistsunamista niin se on edellä kirjoitettu laajennettuna koko maailman näyksi. Yksittäinen lapsi voi pahoin väestötungoksessa, aikuisilla ei ole voimavaroja kunkin lapsen huomioimiseksi. Aina vain syntyy lisää lapsia. Ihmistsunami on nimenomaan lastensuojelun vastainen ilmiö. Siitä kertominen ei ole ihmisvihaa sille joka ajattelee tavallani. Pidäkkeetön ylisynnyttäminen kääntyy ja on kääntynyt yksittäistä lasta vastaan. - Mitä maailmassa tapahtuu on kääntynyt lasten hyvää tulevaisuutta vastaan.