On mahdollista, että traumaattinen kokemus on sulkeistunut täydelliseen amnesiaan. Tavallaan mikään ei häiritse uhria. Ei tule mieleenkään. Elämästä tulee sitä mitä siitä tulee. Ajattelen, että siirtyminen täydellisestä amnesiasta amnestisen tuskan alueelle on tulemista aika laajalle vyöhykkeelle. Tällä vyöhykkeellä on paljon itseoudoksunta, itsehalveksuntaa. Sen pelkäämistä minkä kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla pelottavaa. Uhkien kokemusta. Epämiellyttävien triggerien kanssa elämistä. Rääkkiintymistä ja nälkiintymistä triggerien alle. Voi esiintyä kyvyttömyyttä nukkua, syödä tai ylensyöntiä. Ihminen työntyy ulos normaalisuuden kehyksistä. Tätä saattaa riittää elämän loppuun saakka. Ihminen tunnistaa vajautensa ja ehkä salaa niitä, tekee erilaisia salaustoimia ja välttelyitä. Joskus käy niin, että ihminen siirtyy ehkä rajullakin tempaisulla amnestisen tuskan ja tietoisuuden rajalle. Rajua siirtymistä olen täällä nimittänyt traumapommin räjähtämiseksi ja traumafilmin näkemiseksi mikä näkeminen ei merkitse juridisesti näytöllistä totuutta vaan aihepiiriä, jonka kanssa on tehtävä sisäinen työskentely oli asia totta tai ei. Traumapommiin voi liittyä dissosiatiivinen psykoosi ja tietenkin tästä tahtoisin keskustella psykiatrien kanssa täysin asiallista keskustelua. Jos ymmärrän oikein niin dissosiatiivinen psykoosi saattaa olla ainutkertainen kokemus. Silloin ei ole oikein, että potilas määrittyy loppuiäkseen psykoosipotilaaksi. Hän on ihminen, joka on sysäytynyt tekemään sisäistä traumatyötä ja siinä hänen pitäisi saada näkemyksellistä apua. - Sanoisin niinkin, että tietoisuus ei jaksa loputtomiin käsitellä kauhistuttavia sisältöjä. On olemassa myös helpottava kyllästyminen. - Siinäkin tapauksessa, että ajattelisi traumatisoitumisen vaikuttaneen elimistöllisesti, jättäneen kehoon jälkiä.