Eilen kirjoitin poistetun tekstin siitä miten kävin syömässä välipalan omalla haudallani. Laitan ajatusta nyt vähän paremmin. Olen siis varannut itselleni hautapaikan Vaasan ortodoksiselta hautausmaalta ja se on kirkkoherranvirastossa merkitty hautausmaakarttaan. Mutta mistäpä aikanaan kuollut tietää minne hänen ruumiinsa kuskataan. Näin on tänään. - Mitä miettii elävä ihminen, joka popsii pitsapalaa omalla haudallaan. Kyllä siinä tietysti miettii katoavaisuutta ja elämän mieltä. - Tähän hetkeksi kuva paluumatkalta. Ohittelin juoksijoita, joilla osalla oli rinnassaan sykettä mittaavia anturinauhoja. Luulen, että he eivät juostessaan pohtineet katoavaisuutta vaan seuraavaa sykelukua. - Niin takaisin omalle haudalleni. Tänään sain sanoiksi, että varmastikin ajatuksiin alkoi tunkeutua tuohuskynttilä. Ortodoksinen kirkko on tuohuskynttiläkirkko. Kun puhutaan sipulikirkosta niin se ei ole sipulikirkko vaan kirkko muodoltaan on palava tuohuskynttilä. Tuohuksen liekki ilmaisee rukouksen valoa. Tuohuskynttilä on kumminkin myös elämän vertauskuva. Meidän tulee palaa liekillä loppuun surkeilematta ja säästelemättä elämäämme. Olkoon liekkimme totuuden valoa. Pyrkimystä edistää totuutta vähäisinä päivinämme.