Aika iso otsikko. Ehkä mahtipontinenkin. Varmastikin. - Mutta kun jäin vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle niin en suinkaan suunnitellut olevani työkyvytön. - Elämä on työtä. Mielellään se saisi olla innostavaa ja kiinnostavaa työtä. Olen ikäni kirjoittanut ja suurimmasta osasta en ole maksua saanut. - Olen sanonut joskus, että minulla ovat suut sormenpäissä. Se pitää paikkansa. Voi mennä päiväkausia, että sanon ääneen ehkä parikymmentä sanaa. Mutta kirjoitan. En nytkään sano ääneen sanaakaan. Minulla on muutama tehty juttu eikä niitä tarvitse paisutella. - Tätä blogia olen kirjoittanut vuodesta 2009 ja poistot ovat melkoisen valtavia. - Koko ajan kirjoitan. Siispä ei kai ole ihmeellistä jos nyt päivätyön piinasta vapautuneena mietin isompiakin kokonaisuuksia. Mitä ne voisivat olla? Aika ahdistaa ja varjostaa. Tuntuu siltä, että tärkein on jo tässä. Siis tässä blogissa ja joissakin kommenteissa toisten blogeihin. - Minua painavat ilmastonmuutoksen ja ihmistsunamin totuudet ja niiden vaikutukset sosiaalisiin järjestelmiin. Kaikki muu tuntuu vähäiseltä. Jos yrittäisi kirjoittaa vaikka seikkailuromaania niin etukäteen ajatellen on kuin kirjoittaisi asian vierestä. Eksyttäisi itseään ja eksyttäisi toisia. Käyttäisi kirjallista välinettä eksyttämiseen. Vähäisyyteen. Sivuraiteille. Luvalla sanoa vaikuttaisi siltä kuin markkinoille tulisi kaiken aikaa kirjoja, joita ei huvita lukea. En kiistä niissä mahdollisesti piilevää kirjallista taitavuutta. Sehän niistä täytyy löytyä ei niitä muuten kustannettaisi. Mutta ne eivät kiteytä tuskaani. Ne eivät kanna valoa. Niissä ei kanneta tulta. Ne eivät valaise tämän ajan oleellisuuksia. - Missä olen väärässä siinä olen väärässä ja pyydän anteeksi. - Hyvä viihde on hyvää viihdettä eikä helppoa tehdä mutta onko nyt viihteen aika? Ehkä aina on myös viihteen aika. Hyvä nauru on hyvä nauru mutta onko nyt naurun aika? Ehkä aina on naurun aika. - Ehkä kirjallinen varovaisuus on todellisuudentajuisuutta mutta onko juuri nyt sellaisen kirjallisen varovaisuuden aika?