Kauan sitten - hyvin kauan sitten - kirjoitin jossakin kilpailussa palkitun sadun. Se kertoi sinisestä sädehippukissasta. En oikein tiedä mitä ajattelin kun kissan piti olla nimenomaan sininen sädehippukissa. - Niin mitä eläkepäiviltä tahtoisin? Niihin ei voida sijoittaa kovin suuria onnen näkymiä. Mielen kamppailuja kylläkin. - Tahtoisin olla sellaisessa onnellisuuskuplassa missä kirjoittelisin tarinoita vaikka sitten itseni iloksi. - En haluaisi maailmaa, jossa niin kouriintuntuvasti havaitsen sosiologiset näkymät yhdistyneenä elonkehän rajallisuuteen ja ilmastonmuutokseen. - Voi olla, että olen joskus hieman katkerakin ja kärttyisä mutta en niin, että joltakin pitäisi hänen osastaan ottaa pois jotakin. Ihmisillä on erilaisia kohtaloita ja osia. Oikeinkin hyviä osia. - Jos minut joskus löydettäisiin nukahtaneena lopulliseen uneen lattialle pudonneena liuska missä kerrotaan lisää sinisestä sädehippukissasta niin ajatus on miellyttävä. - Mutta havahdus ihmiskunnasta ehdottomasti viimeisellä rannalla kylmää, tukahduttaa. Pelottaa kaikkien satujen kuuntelijoiden kohtalo. Hehän ovat enimmäkseen lapsia. Täytyy olla omissa puitteissaan hälyttäjä.