Pohjalainen julkaisi tänään alla olevan kirjoitukseni:

Ärsytyskuvaamisesta

 

Jos totta puhutaan, niin me ihmiset olemme hyvin inhimillisiä olentoja ja joskus pyrimme salailemaan inhimillisyyttämme.

Kuljet torilla ja äkisti takapuoltasi kutittaa ja raapaiset kädellä kutituskohtaa yrittäen hämätä muuta torikansaa. Eihän sitä kukaan huomaa! Tai kaunis vaasalainen nuori nainen juoksee riemuiten lenkkipolulla. Tulee kohta, missä ei ole kuulijoita eikä näkijöitä. Silloin hän pieraista rutuuttaa, koska siihen ilmaantui elimistöllinen tarve. Mitä se tosiaan muille kuuluu.

Tuo kaikki on menneisyyttä. Se on historiaa. Nykyään videokuvaajia on kaikkialla ja he välittävät alta aikayksikön kuvaamansa ruutuun koko maailman katseltavaksi.

Ajatellaan kaunista naistamme. Äkisti puskikosta kajahtaa ilmoitus, joka kertoo, että nyt naisen perä-äänet ovat kaikkien korvissa. Nainen on maalitettu.

Maalituksen kohde tajuaa, että mahdollisuudet Miss Suomeksi ovat menneet. Sen tajutessaan hän päästää koko suomalais-ugrilaisen kirosanavaraston. Hän pomppii paikallaan.

Tämähän on ärsytyskuvaajan herkkupaikka. Kierosti hymyillen hän jatkaa kuvaamistaan.

Ärsytyskuvaamisesta on tullut nykykulttuurimme viheliäinen ilmiö. Ennen eduskuntavaaleja eri tavoin ajattelevat ihmiset ärsyttivät toisiaan videokuvaamalla. Astahdettiin toisen nokkaan kiinni. Yritettiin saada aikaan ärsyyntyminen. Se, että kohde käyttäytyisi mahdollisimman sopimattomasti. Menettäisi malttinsa.

Ärsytyskuvaajien suuri moraalinen tavoite, jonka he itselleen asettavat on se, että he dokumentoivat historiallista tapahtumien kulkua tuleville sukupolville. Kyllä tuollainenkin näkökulma on olemassa.

Lisäksi kuvaaja pystyy tallentamaan joskus rikoksen, mikäli se tehdään kameran edessä. Onhan siitä apua poliisille.

Tänään todellisuutta on se, että heti kun astut ulos kodistasi, olet jollain tavoin ilmiannettu ruudussa. Varaudu siihen. Pelkää sitä.

Aika monia kuvaajia ilmeisesti kannustaa ryvettämisen ja pelleyttämisen ja maalittamisen pyrkimys.