On pappeja, jotka mielellään selittävät olevaisuuden järjestelmää ja rakentumista. Heistä näkee, etteivät he epäile puheitaan. Kaikella on paikkansa tässä ikään kuin jonkinlaisessa kellokoneistossa. Erityisesti heillä itsellään. Nämä papit opettavat viisaudestaan ja salaisesta tiedostaan päin muita. Heillä ei ole mitään tyhjän kauhua. Kaikkeen löytyy sana. - Nyt on niin, että traumatisoitumisen eräs järkyttävimmistä seurauksista on syvä sivullisuuden ja osattomuuden kokemus. On jäänyt kellokoneiston ulkopuolelle. Ei ole paikkaa. Ei ole sijan tuntemusta. Papin ja uhrin välillä on todellisuusmuuri. Oikeastaan uhri ei tahdo häiritä onnellisuuskuplassaan elävää pappia. Uhria hävettää oma olemassaolonsa. - Uhri on toisesta todellisuudesta papin onnellisuuskuplaan nähden ja kuitenkin uhrin todellisuus on totta. - Haluan nostaa puheeksi näitä sivullisuuden kokemuksia ja miettiä mikä suhde niillä on kristinuskoon. - En nyt mielestäni kirjoita loukkaavasti papeista. Tämä blogi traumoista puhuessaan on omistautunut kirjoittamaan niin kuin ne ilmenevät pitkäaikaisseurauksineen. - Sillä tavoin blogini on vähemmistöläisblogi, että enemmistöä kirjoitukseni kohteena oleva traumatisoitumisen todellisuus ei kosketa. Taas kerran: onneksi ja siunaukseksi enemmistölle.