Alla kerron häpeätuskasta. - Kerron erään esimerkin häpeästä, jota kannan aina. - Olin ystäväni kanssa Lontoossa ja menimme sotamuseoon. Siellä ei silloin ollut paljon väkeä. Museossa oli monenlaista mielenkiintoista. - Niin, sitten huomasin yksinäisen vanhan miehen penkillä. Hän näytti ajatuksiinsa vajonneelta. Mistä sainkin ajatuksen, että menen puhuttamaan häntä niin ujo ja vetäytyvä kuin olenkin. Menin. Yritn puhua huolellisesti englantia ja kysyin, että oliko hän sotaveteraani ja voisiko hän kertoa sotakokemuksistaan. - Vanha mies ei huomioinut minua mitenkään. Hän ei sanonut sanaakaan. Jonnekin sisimpäänsä hän tuijotti. Poistuin. Luovutin. Enkä varmastikaan ollut hyökkäävä. - Tänään tajuan, että on asiasisältöjä, ettei vain tahdo puhua mitään. Varsinkin jos on tietynlaista sorttia ihminen. Häpeän vielä tänä päivänäkin, että häiritsin vanhaa miestä Lontoossa. - Ehkäpä sanoin sanani tuntemattomalle sotilaalle, joka tahtoi pysyä tuntemattomana. On niinkin, että kaikilla meidän sotaveteraaneillamme ei ollut viehtymystä kirjallisuuden tekemiseen kuten Väinö Linnalla. Asioita on vaiettu. Ei ole jaksettu tai tahdottu puhua. - Linna nautti ilmiselvästi kirjallisen julkkiksen roolista. Kivi kuvitteli nauttivansa mutta tiesi perimmältään ettei koskaan siitä nauttisi. - Kaikki veteraanit eivät tahtoneet olla maailmansodan mannekiineja kuten Linna.