Tämä blogi pyrkii edustamaan tieteellistä ajattelua. Silloin asioiden kokoisuuden käsittäminen on päämäärä. - Kun ajattelua sovelletaan traumojen pitkäaikaisseurauksiin niin yritän nähdä ne sen kokoisina kuin ne ovat vähättelemättä tai liioittelematta. - Vähättely ja liioittelu eivät osu maaliin. Etukäteisoletuksia toki voi tehdä. Oletukseni on se, että onnellisuusajattelu peittää traumatutkimusta tai ainakin se peittää tulosten julkista esittämistä. Ihmiset tahtovat, että trauman uhrilla on onnellinen loppu. Hän voimaantuu ja selättää trauman seuraukset. Tämä ei ole totta. - Meillä on jo sinänsä hoitoketjuissa paljon tekemistä. Aina on vaarana se, että trauman uhri jää heitteille. Hänellä ei ole edunvalvojaa. Jos hän on yksinäistynyt ja masentunut niin hän putoaa vähäistenkin verkkojen ulkopuolelle. - Asiallisella traumojen hoitamisella on kustannuksensa ja niitä yhteiskunta ei välttämättä halua maksaa. - Traumojen ympärille helposti ilmaantuu kaikenlaista tekopirteilyä ja korulauseita. - Hoitoketjuihin kuuluu ihmisiä, joilta puuttuu omakohtainen kokemus traumatisoitumisesta. Ja silti hoitoketju asettautuu ääntelemään asioita uhrien yläpuolelle. - Jos puhumme lapsista trauman uhreina niin kun heihin heidän kehitysprosessissaan kohdistuu traumaattisia tekoja niin nämä teot aiheuttavat joskus mittavia kehityshäiriöitä. Peruuttamattomia kehityshäiriöitä. Uhri ei ikään kuin pysty työntymään ulos itsestään näkemään mitä hänen terve elämänsä olisi voinut olla. - Traumojen pitkäaikaisseurauksiin liittyy epämiellyttävä ja levottomaksi tekevä viesti. Kuin sattumakin pelaisi lottoa ja valitsisi jonkun trauman uhriksi ja jonkun toisen ei. - Jos trauman uhri on saanut tekojen takia kuolemantuomion (elämän näivetystuomion) niin silloin tekijän rangaistuksen  pitäisi olla jossain suhteessa tähän faktaan. Näin olen kirjoittanut monet kerrat aikaisemminkin.