Sanomalehti Pohjalainen julkaisi tänään alla olevan kirjoitukseni:

Vanhus on yksilö

 

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä turhempana pitää käsitettä nimeltä vanhus. Tämä ei ole vanhuuden eikä vaivojen väistelemistä.

Vanhus on yhtä kuin vanhustavara. Nimetön ja tarpeeton. Tuntematon. Tekojen kohde, ei tarpeidensa kuulluksi tullut sanallistaja.

Vanhus on aika lailla julma käsite. Se on syrjäyttävä käsite. Ymmärrän, että kustannussäästöjä on saatavissa, kun ikäihminen on vanhus. Lihakilotavara.

Siellä, missä ihminen on yksilö, ei oikein pysty sortumaan ikäihmisen tarpeiden alimitoittamiseen eikä hoidon laiminlyöntiin. Kun tehdään yksilöllisiä hoitosuunnitelmia, niissä pitää mahdollisuuksien mukaan osallistaa vanhus ja yleisesti huolehtia hänen edunvalvonnastaan.

Jokainen voi mielikuvaharjoitella vanhuuttaan. Oma persoona tuskin tarvitsee sellaista käsitettä kuin vanhus. Minähän olen minä. Yksilö, jolla on tietynlainen elämänhistoria. Tietynlaisia innostuksen aiheita.

Hyvässä maailmassa me aina voimaannuttaisimme toisiamme ja aiheuttaisimme iloa. Löytyisi ilon kekseliäisyyttä. Ilo on pelon vastaista toimintaa.

Itse jo mielikuvissani ennen hoitokotia iloitsen siitä, että siellä sitten aion rakastua hyviin hoitajattariin. Metoo-hengessä en sitä tietenkään sano ääneen mutta ainakin hymyilen niille.

Ei muuta kuin grammari soimaan!

Ja siellähän soi Hurriganesien Roadrunner. Kyllä sitä aina jotenkin nytkyttää kyynärsauvojenkin kera.