Tein siis aikanaan matkan luterilaisuudesta ortodoksisuuteen ja tuolla matkalla olen. Usein hämmentävällä matkalla. - Eilen kyselin itseltäni kuinka perimmäistä on luostarikutsumus. - Vaikka ei olisikaan luostarissa niin on mahdollista rakentaa elämänsä niin että siinä jotenkin näkyy luostarikutsumus tai että sitä ei pyri pyyhkimään pois. - Jonkinlainen majakka taipaleelleni on kyllä luostarikutsumus. - Jos yritän mielikuvissani ryntäillä päin siitä mikä ei vastaa sisimpäni kutsuun niin alan vauhkoontua. Menen kadoksiin. Nousee esiin tuntemuksia mistä en pidä. Kaunaa ja katkeruuttakin. - Tulisi kiinnittyä yhä voimakkaammin pienimuotoiseen rukouselämään ja siihen kristilliseen traditioon mihin koen vetoa. - Tunnistan tässä ajatuksessa tyyntymistä. Sielullista lepoa. - Se ei merkitse synkkyyttä vaan nimenomaan kodikkuutta kaiken joutavan ja kohkaavan keskellä.