Mikä tämä itse oikein on? Sitä heräsin aamulla miettimään. "Ilmastonmuutoksesta puhutaan, jopa kuudennesta sukupuutosta, mutta ei se millään tavalla minun itseni ympyröitä sotke. Minä teen sitä mitä itse tahdon!" "Koska olen kristitty niin elän toivossa, että minä itse pääsen taivaaseen!" Tai näinkin: "Olen kyllästynyt itseeni!" "Häpeän itseäni!" - Kun tässä blogissa olen kirjoittanut dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä niin tarkasteluun tulee uusi ulottuvuus. Traumatisoitumisen seurauksena ihmisessä on vaihtuvia itsen tiloja ja itsejä, jotka tukevat toisiaan tai ovat ristiriidassa keskenään. Joku itse ehkä pullistelee kun taas toinen itsen tila anteeksipyytelee ja nöyristelee. Joku itse kuiskaa ja joku itse parkuu ikuisesti unohtumatonta traumatapahtumaansa. Tätäkö kaikkea me itse tahdomme? On varmastikin ihmisiä, jotka eivät koskaan äkisti pysähdy itsensä ääreen. - Heidän havaintonsa on itsen ulkopuolella vaivattomasti. He nauttivat ja nautiskelevat. He pelaavat, hyörivät ja pyörivät. He ahmivat jollekin mikä ei ainakaan aiheuta vaivalloisuutta. Itse on itsekäs. Se varmasti haluaa joululahjoja ja ehkä antaakin. - Jos joku kertoisi minulle, että Jumala on ihmisen keksintö, joka sisältää ajatuksen, että on mahdollista päästä niin sanottuun taivaaseen jatkamaan loputtomasti itsenä olemista erittäin hyvissä olosuhteissa niin pitäisin ajattelua johdonmukaisena. - On ihmisiä, joille taas ajatus ikuisesta sammumisesta olisi lohdullinen. Pääsee itsen taakasta. Ei ole enää mitään. - On selvää, ettei itsen sammuminen ole itselleni pelottava ajatus. - Minähän olen pelännyt tätä elämää tällä planeetalla ja sitä kaikkea petoksellisuutta mitä hyvienkin kulissien takana saattaa tapahtua.