Henkilökohtaisessa elämässäni kaikkein vaikeimmat kysymykset liittyvät muistamiseen ja unohtamiseen. - Satuileeko itselleen? Satuileeko painajaissatua? Mikä on totta ja mikä kuviteltua? Miksi oma kroppa on niin voimakkaasti tässä prosessissa mukana? On kaikki syy laittaa itsensä perään iso kysymysmerkki. - Kun en ole pystynyt kirjoittamaan muuta niin olen kirjoittanut tätä blogia. Syntyi huoli siitä, että olen kadottanut sen mielikuvituksen, josta saan elinvoimaa. Olin kahlehdittu prosessiini. En ole kadottanut tätä mitä nimitän traumafilmikseni. Mutta en ole juuri nyt sen täysin viemä, lyömä, lamaannuttama. Jähmettämä. - Olen monetkin kerrat kirjoittanut, että minulla on suut sormenpäissä ja se yksinkertaisesti on totta. - Olen kirjoittanut useampia huonoja käsikirjoituksia. - Mutta huonoihinkin käsikirjoituksiin liittyy elämän tuntoa. Elät tarinan. Näet tarinaan liittyviä näkyjä. - Luulen, että minun yksinkertaisesti piti nähdä traumafilmini ennen kuin pääsen kirjoittajana eteenpäin. Olen ollut jonkin jarruttama väärällä tavalla. Jokin on ilmoittanut tulostaan ennen kuin käsitinkään. - Minulle sopivin kirjoittajan opas on ollut Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Arvelen, että sen sanoma ei oleellisesti poikkea Alex Matsonin ajatuksista. - Niin, vaikeina vuosinani ajauduin tilanteeseen missä pelkäsin ajattelemista! - Tarinan kirjoittaminen edellyttää rentouden tilaa. Jäntevyyttä ja rentoutta. Samanlaisilla vaatimuksilla korkeushyppääjä ylittää riman.