Kun kirjoitin romaania vuonna 2006 ja joka julkaistiinkin digitoidussa muodossa (nyttemmin kadonnut jonnekin) niin silloin huomasin miten minä vyöryi esiin. Siellä sisimmässä oli jotakin mikä tahtoi kertoa itsestään, mutta se oli amnesian takana. En halua kehua tuota romaania, koska sitä vaurioitti jokin. Ja sitten erilaisine vaiheineen potilaskertomukseni on edennyt näihin päiviin. - Kirjoittajan tehtävä on olla avoin ja esteetön kanava. Hänen täytyy olla kanava henkilöille ja heidän kohtaloilleen. Romaanihenkilö on tosi henkilö. Tässä en tarkoita jonkun reaalimaailman henkilön kopiointiyritystä. Romaanihenkilö tulee jostakin ja käyttää kirjoittajaa kanavana. Oikeastaan innoitunkin vain tästä näkökulmasta. En ajattele niin, että nyt kun parhaillaan kirjoitan taas romaania, että sen henkilöt olisivat luomiani. Romaanihenkilöt kertovat elämänsä käsieni kautta, joten tehtäväni on palvelutehtävä. Olen romaanihenkilöideni sihteeri ja pöytäkirjanpitäjä. - Kun traumatyö asettuu sihteerin ja pöytäkirjanpitäjän työn esteeksi niin sitten se asettuu. Mietin, että on romaanihenkilöiden arvostustakin kun siinä tilassa ei ryhdy kanavaksi. Ei pysty olemaan kanava! Tätä ettei pysty olemaan kanava voi riittää elämän loppuun saakka. Minunkin täytyy todeta urhoollisuudella, etten kykene olemaan kanava, jos niin lopulta käy.